Eräänä iltana (tyypillisen räytymispäivän jälkeen) päätimme kuitenkin pukeutua sään vaatimalla tavalla sadevaatteisiin ja lähteä ulos, kävi miten kävi. Menimme koko perheen voimalla takametsikköömme: isä huolehti isomman tytön ulkovalmiiksi ja minä vauvan rintareppuun , koira hihnaan ja menoksi!
Ulkoeteisessä keksin napata mukaamme otsalampun. Se roikkuu naulassa koiran iltaulkoilutusta varten, sillä pieni metsämme on sysipimeä, ja sen läpi on kuljettava päästäkseen valaistuille poluille.
Kuljimme metsässä peräkanaa, otsalamppu kolmevuotiaan otsalla. Ja siitä tuli oitis hitti! Vain mielikuvitus on rajana, kun kulkee metsässä lamppu päässä. Valoa voi yrittää juosta kiinni. Tänään tyttö juoksi varmaan kilometrin (hän pääsee muuten jo kovaa!) yrittäessään saada valokeilaa kiinni. Ehkäpä siinä olisi vinkkiä aikuisellekin kun juoksumotivaatio laskee ;) Metsästä poikettiin valaistulle juoksuradalle, jossa pieni valopää sai osakseen hymyjä vastaantulijoilta. "Hyvin näkyy!", he huikkasivat ohi hölkätessään. Tai paremminkin hyvin näkee :)
Valo kiipesi välillä puiden runkoja pitkin vallattomasti, välillä kävi kuralätäkössä ja mutalammikossa. Välillä valo kisaili äidin otsalampun valon kanssa kilpaa. "Leikitään hippaa!" Valo löysi myös pienen pieniä sieniä, jotka päätettiin jättää metsän eläimille ruuaksi.
Pimeässä metsässä kulkeminen kehittää sitä paitsi niin lapsen kuin vanhemmankin tasapainoa ja motoriikkaa. Se on hieman jännittävää, mutta kuitenkin turvallista. Vaikka itseä ei huvittanut ihan hirveästi syksyisessä tihkusateessa pimeässä metsässä kompuroiminen, kaiken korvasi pienen lausahdus toinen käsi isän , toinen äidin kädessä:
"Mulla on tosi kivaa ja mä rakastan teitä."
Uskallatteko te lähteä pimeään metsään iltakävelylle? Muistaako kukaan, miten lapsena pelattiin taskulamppuhippaa?
Kuvat: weheartit.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti